Sydämellisesti tervetuloa jälleen seuraamaan tunneälyä ja pelkoja käsittelevää artikkelisarjaa! 
Pelkoja kannattaa käsitellä siksi, että oppisimme tiedostamaan ne. Näin voimme tehdä viisaampia valintoja ja parempia päätöksiä.
Tässä toisessa osassa kerron hiukan, miksi pelot toistuvat sukupolvesta tai ihmissuhteesta toiseen sekä paljastan omat suurimmat pelkoni sekä niiden taustat.
Pelot ja traumat toistuvat sukulinjasta ja ihmissuhteesta toiseen, ennen kuin ne tekee näkyväksi
Oletko koskaan pohtinut, että tämä ei ole sinun pelkoasi, vaan hyvin samanlainen kuin jommallakummalla vanhemmallasi? Tai ihmetellyt, miksi ihmissuhteet menevät aina saman kaavan mukaan, vaikka tyyppi vaihtuu?
Traumat toistuvat sukulinjasta tai ihmissuhteesta toiseen, jos niitä ei tiedosta. Ne myös toteuttavat itseään ja saavat vastapuolen käyttäytymään itselleen vieraalla tavalla – eli toteuttamaan toisen traumaa.
Samoin kuin pelot, traumat ovat erittäin tärkeää tiedostaa, jotta ne eivät ohjaa sinua alitajuisesti. Tuomalla ne päivänvaloon voit itse tietoisesti valita toimintamallisi – vaikka kertomalla toiselle niistä, jotta hän osaa ottaa ne huomioon ja ymmärtää sinua paremmin.
Omat suurimmat pelkoni – ja tarina niiden takana
Omat suurimmat pelkoni ovat turvattomuus ja menettämisen pelko: mitä tärkeämpi ihminen, sen suurempi menettämisen pelko ja sen turvattomampi olo.
Erinäiset asiat ovat nostaneet sen tässä kevään mittaan esiin. Itselläni tämä on siksi voimakas, että siihen on sekä perinnöllinen syy että omakohtainen trauma.
Virolaisen isoisäni vanhemmat karkotettiin aikoinaan Siperiaan, koska voivat Virossa liian hyvin. Vaikka isoisäni äiti kuoli Siperiassa, isoisäni isä ammuttiin siinä lasten edessä. Isoisäni oli tuolloin 9-vuotias. Sisarparven vanhin oli tuolloin isoisäni 11-vuotias isosisko. Ja he jäivät keskenään hoitamaan nuorempia sisarruksiaan.
Isäni isä puolestaan kuoli sodassa. Isäni isän tilalle tuli isäpuoli, joka nätisti sanottuna ei kohdellut isääni kovin kiltisti.
Myös oma lapsuuteni oli aika pirstaleinen, sillä virolainen äitini ei voinut Neuvostoliiton aikana asua isäni kanssa samassa maassa ilman viisumia, vaikka oli isäni kanssa naimisissa, sillä hän ei suostunut vaihtamaan suomen kansalaisuuteen. Alle kouluikäisenä jouduin siis aina hyvästelemään joko rakkaat isovanhempani (joiden luona Virossa asuimme) tai rakkaan isäni. Nämä erotilanteet repivät joka kerta ja ikävä sekä menettämisen pelko olivat jatkuvasti läsnä.
Kun aikoinaan minulle todella rakas isoäitini menehtyi, joka oli minulle kuin toinen äiti, tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut. Kirosin tuntemaani rakkauden määrää ja teki mieli kovettaa itseni niin, etten tuntisi mitään.
Pelkona ja vahvuutena rakkaus
Oma supervoimani – ja suurin heikkouteni – kun on rakkaus. Kun rakastaa täysillä, on aina myös se riski, että sattuu paljon.
Rakastan niin paljon kaikkia ja kaikkea! Rakastun jopa esineisiin, vaatteisiin, pehmoleluihin, puihin ja kasveihin. Välillä on vaikeaa muistaa rakastaa yhtä paljon itseään.
Ja koska tuo menettämisen pelko on myös niin pinnalla, ihmiset ovat myös käyttäneet rakkauttani hyväksi. Yksityiselämässä omien rajojen ja toiveiden tiedostaminen ja niistä kiinni pitäminen on ollut ajoittain erittäin haastavaa, kun itselle on niin tärkeää, että toiset ovat onnellisia ja voivat hyvin. Esihenkilönä taas tiimin jaksaminen meni aina oman jaksamisen edelle.
En siltikään ole onneksi koskaan luopunut tästä supervoimastani ja lakannut rakastamasta täysiä. Muuten minä en olisi minä. 💗
