Minulle tuli täysin yllätyksenä, miten suuri, lamauttava kuolemanpelko minulle iski tuon rinnassa olleen patin ja jatkotutkimusten tuomana! Olen perusluonteeltani aika positiivinen ja huomaan helposti hyvät asiat sekä epämiellyttävien asioiden hyvät puolet ja uskon siihen, että kaikella on lopulta jokin suurempi tarkoitus. Tällä kertaa en osannut juurikaan iloita arjen pienistä iloista, vaan tuntui, että pelko imi kaikki ajatukset mustan aukon tavoin.
En osannut enää elää hetkessä. En osannut visualisoida itseäni terveenä ja hyvinvoivana. En uskaltanut suunnitella tulevaa. En pystynyt tekemään töitä. Kaikki keskusteluni täytti pelko. Kaikki ajatukseni täytti pelko.
Jotenkin kuolemanpelon läimähdettyä päin kasvoja ymmärsin, että elämäni on aivan täydellistä (tai ei tietenkään täydellistä – mutta riittävän täydellistä ollakseen elämä 😁). Olen kaikesta niin kiitollinen elämässäni ja olisi hirveän surullista menettää kaikki. ”Kaikella” en nyt tarkoita mitään tavaraa, vaan ihmissuhteita.